Rastigaisan huiputus

1066-metrinen Rásttigáisá, tai tuttavallisemmin Rastigaisa, on Utsjoen lähialueen korkein tunturi. Se sijaitsee Norjan puolella kolmisenkymmentä kilometriä Utsjoelta länteen. Jokainen Utsjoen kävijä lienee ihaillut Rastigaisan kaukaisuudessa siintävää kaksihuippuista siluettia. Erityisen hienot näkymät sille avautuvat ajellessa Suomen kauneimmaksi tieksi sanottua Seututie 970:ä idästä Karigasniemeen päin. Lähestulkoon kaikki utsjokelaiset tuntuvat huiputtaneen Rastigaisan jossain vaiheessa elämäänsä. Sen mukaan on myös nimetty Utsjoen kirkonkylän ainut anniskeluravintola, Pub Rastigaisa.

Rastigaisan huiputus on ollut haaveissani Utsjoelle saapumisestani saakka. Maaliskuussa yritin huipulle peräti kahdesti: ensimmäisellä kerralla lumisade pakotti kääntymään takaisin jo alkuvaiheessa, toisella kerralla unohduin katsomaan Levajoella käynnissä olevia Finnmarksløpet-koiravaljakkokilpailuja. Viime viikonloppu kului Ivalossa päivystäen, joten maanantain aktiivapaa tarjosi mainion tilaisuuden lähteä kolmanteen huiputusyritykseen.

Rastigaisalle pääsee kätevimmin ajamalla Tenon pohjoispuolta Levajoelle. Noin kilometri ennen Levajoen Fjellstuea oikealla joen ylittävän sillan kupeessa on aurattu parkkipaikka. Parkkipaikalta lähtee virallinen merkattu reitti Rastigaisan huipulle, jossa talvella kulkee myös moottorikelkkaura. Itse valitsin kuitenkin toisen huiputusreitin, koska omien polkujen tekeminen on huomattavasti mukavampaa. Lähdin hiihtelemään joen vartta kohti horisontissa siintävää Kaisaa. Yllä erittäin suurpiirteinen kartta reitistäni. Reitti nousi tasaisesti ylöspäin keväisesti solisevia tunturipuroja seuraillen. Hankikanto oli erinomainen ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Jo alkuvaiheessa Kaisa hävisi näkyvistä edessä olevien mäkien taakse, joten suuntaa sai välillä hakea kartasta. Reilun tunnin ylämäkeen hiihtelyn jälkeen kitukasvuinen tunturikoivikko muuttui vihdoin avotunturiksi ja avaran lumikentän toisessa päässä näkyi tuttu siluetti. Eteen avautui silmänkantamattomiin lumista avotunturia, ja hetken aikaa tuntui kuin olisi ollut jälleen Huippuvuorten jäätiköllä.

Suurin osa nousee huipulle loivemmalta pohjoispuolelta kiertämällä, mutta itse valitsin treenimielessä jyrkemmän eteläpuolen etsien siitä mahdollisimman jyrkän linjan. Vaihdoinkin suosiolla sukset jäärautoihin viimeiselle parillesadalle metrille. Lumi oli tiiviksi pakkautunutta ja irtolunta oli vain vähän, joten arvioin lumivyöryriskin melko pieneksi, vaikka rinne oli jyrkkyyden ja lämpötilan puolesta riskirajoilla. Huippua lähestyessä tuuli yltyi erittäin navakaksi. Kuten oheisista kuvista voi päätellä, kovat tuulet eivät liene poikkeus Rastigaisan huipulla. Vastaavanlaisia lumiaaltoja näimme myös Newtontoppenilla Huippuvuorilla.

Iltapäivällä seisoin vihdoin Rastigaisan tuulisella huipulla. Eteen avautui satoja kilometrejä lumista maisemaa aina Jäämerelle asti. Palasin samoja jälkiä takaisin Levajoelle. Kaikkiaan huiputukseen kului taukoineen reilut 8 tuntia. Ruuhkaa reitillä ei ollut: en nähnyt päivän aikana täydellisestä säästä huolimatta yhtä ainutta ihmistä. Tämä tekeekin alueesta erinomaisen talviretkeilykohteen. Hiihdettävää erämaata ympäristössä kyllä riittää useammaksi päiväksi, joten palaan varmasti vielä jonain päivänä Rastigaisalle teltan kera.

Näkymä huipulta etelään.

Näkymä huipulta pohjoiseen.

Huippuvuoret 2016

Huippuvuoret on Pohjoisella jäämerellä Norjan ja Pohjoisnavan puolessavälissä sijaitseva Norjalle kuuluva saariryhmä. Saarilla on harjoitettu kaivostoimintaa jo 1800-luvun lopulta alkaen. Nykyään kaivosalan ohella matkailu ja kansainvälinen tutkimus ovat keskeisimmät toimialat. Huippuvuoret tunnetaan etenkin jääkarhuistaan, joita saarilla asuu yli kolmetuhatta. Ihmisiä on vähemmän, vain hieman alle 2700. Saariryhmä on ollut suomalaisten arktisten kulkijoiden suosiossa jo vuosikymmenten ajan. Suomen Arktisen Klubin kirjanpidon mukaan alueella on liikkunut 1970-luvun lopulta alkaen parikymmentä suomalaista retkikuntaa. Ensimmäinen suomalainen Huippuvuorilla oli tiettävästi naparetkeilijä ja tutkija E.A. Nordenskiöld, joka oli mukana ruotsalaisen Otto Torellin johtamalla tutkimusmatkalla vuonna 1858.

Tänä keväänä Huippuvuorilla hiihti peräti kaksi suomalaista retkikuntaa. Oman, Jaakko ”Korpi-Jaakko” Heikan johtaman 9 hengen retkikuntamme tavoitteena oli huiputtaa Huippuvuorien korkeimmat vuorenhuiput. Parhaillaan matkalla on 4 miehestä koostuva Verlegenhuken-retkikunta, joka hiihtää Huippuvuorten pääsaaren pohjoisimpaan pisteeseen ja takaisin. Myös toisessa retkikunnassa on mukana joensuulaisedustus, nimittäin Joensuun Ladun entinen puheenjohtaja Eero Oura.

Matkalla Rabotbreenin jäätikölle kolmantena hiihtopäivänä.

Varoituskyltti Longyearbyenissa.

Retkikuntamme aloitti taipaleensa 70-kiloisten ahkioidensa kanssa kymmenisen kilometriä Huippuvuorten pääkaupungista Longyearbyenista kaakkoon. Jääkarhuvaaran vuoksi ahkioihin oli pakattu myös kolme asetta. Ilman asetta liikkuminen kaupunkialueen ulkopuolella on Huippuvuorilla vaarallista. Useita vakavia, jopa kuolemaanjohtaneita onnettomuuksia on sattunut jääkarhun ja ihmisen kohdatessa, sillä jääkarhut ovat huomattavasti uteliaampia ja pelottomampia kuin Suomen metsiä asuttavat mesikämmenet. Jääkarhuihin varauduttiin virittämällä leirin ympärille karhulangat. Tarkoituksena on, että lankaan osuva eläin laukaisee siihen kytketyn ammuksen, joka säikäyttää sen pois leiristä tai ainakin herättää teltoissa nukkujat. Pariin otteeseen tuuli ja pakkanen räjäyttelivät panoksia, mutta jääkarhut kiersivät leirimme kaukaa. Merijään tuntumassa vietetty yö pidettiin myös karhuväijyä. Kukin telttakunta vuorollaan partioi leirin ympärillä haulikon kanssa valmiina herättämään muut, mikäli karhuja näkyy. Ei näkynyt. Tänään sen sijaan uutisoitiin Verlegenhuken-retkikunnan kohdanneen uhkaavasti käyttäytyneen jääkarhun. Tilanne oli valitettavasti päätynyt karhun kuolemaan.

Myrskyinen päivä.

Alkupäivät hiihdimme kirkkaassa auringonpaisteessa lähes 30 asteen pakkaslukemissa. Rabotbreenin jäätikölle nousun jälkeen sää alkoi kuitenkin koetella retkikuntaa toden teolla. Useampi päivä kului hiihtäen yli 15 m/s puhaltavassa tuulessa lämpötilan laskiessa 10 pakkasasteen paikkeille. Kova tuuli lisäsi pakkasen purevuutta, eikä kasvojen paleltumavammoilta vältytty. Kärjessä hiihtävän maailma loppui suksien kärkeen: kun ympäröivään valkoiseen jäätikköön lisää lumisateen, häviävät ympäriltä kaikki kiintopisteet horisontti mukaan lukien. Ilmiötä kutsutaan whiteoutiksi. Kun ei ole kiintopistettä, johon katseensa kohdistaa, suoraan hiihtäminen on lähes mahdotonta. Alamäessä ei välttämättä edes tiedä, liikkuuko vai onko paikallaan. Takana tulijat joutuivatkin huutamaan muutaman minuutin välein koordinaatteja kärkihiihtäjälle, joka sitten korjasi kulkusuuntaa ohjeiden mukaan. Pahimmillaan lumipyry yltyi niin kovaksi, että näkyvyys oli vain neljä hiihtäjää eteenpäin, joten välimatkat oli pidettävä lyhyinä. Suunnistus tapahtui GPS:n avulla. Teltat saatiin navakasta tuulesta huolimatta mallikkaasti pystyyn. Ainoastaan yhtenä päivänä tuulenpuuskat yltyivät niin koviksi, että leirin eteen täytyi rakentaa jäästä tuulimuurit. 

Leiri pystyssä. Telttakuntien välille muodostui reissun edetessä leikkimielinen kilpailu, kuka onnistuu rakentamaan hienoimman huussin.

Matka eteni keskimäärin 8-9 legin päivävauhtia kohti pohjoista. Yhteen legiin kuuluu 50 minuuttia hiihtoa ja 10 minuutin tauko. Lumiolosuhteet olivat aiemmin Huippuvuorilla käyneiden Jaakon ja Thomaksen mukaan normaalia hankalammat: yleensä jäätiköllä saa hiihtää tuulen kovettamalla kovalla pohjalla, mutta nyt irtolunta oli paikoin jopa useita kymmeniä senttejä. Ahkiot kuitenkin kevenivät hitaasti mutta varmasti ruokavarastojen siirtyessä mahaan ja bensojen palaessa keittimissä savuna ilmaan. Reilun viikon hiihdon jälkeen saavuimme Huippuvuorten korkeimman vuoren, 1713 metriä korkean Newtontoppenin juurelle. Aamu sarasti kirkkaana Newtontoppenin perusleirissä. Ainostaan poskia nipistellyt 27 asteen pakkanen muistutti arktisesta ympäristöstä. Vuoren huiputus onnistui mainiosti sukset jalassa. Huipulta avautui huikea näkymä ympäröiville vuorille, jäätiköille ja kaukana pohjoisessa siintävälle merelle. Perusleiriin palattuamme kevensimme ahkioidemme painoa kätkemällä osan tavaroistamme lumikuoppaan Newtontoppenin juurelle, sillä olimme hiihtämässä samaa reittiä takaisin paluumatkalla. Kätköön jätettiin muun muassa roskia sekä paluumatkan ruuat ja bensat.

Matka jatkui kohti Huippuvuorten toiseksi korkeinta vuorta ja reittimme pohjoisinta pistettä, ainoastaan metrin Newtontoppenia matalampaa Perriertoppenia. Perusleiri pystytettiin Gallerbreeniin, josta lähdimme aamulla hiihtämään huikean kauniin, korkeiden vuorten reunustaman laakson halki Perriertoppenin juurelle. Sukset vaihdettiin jäärautoihin ja sauvat hakkuihin, kun lähdimme nousemaan kahtena köysistönä jyrkkää rinnettä ylöspäin. Pian olimme pilven sisällä kylmän ja kostean ilmamassan ympäröimänä. Rinteen puolivälissä pilvet jäivät pikkuhiljaa alapuolellemme ja ihailimme kirkkaassa auringonpaisteessa eteemme levittäytyvää terävien lumihuppuisten vuorten rikkomaa pilvimerta. Iltapäivällä saavutimme upean huippuharjanteen jälkeen Perriertoppenin laakean huipun. Lähes 12-tuntiseksi venyneen päivän päätteeksi palasimme perusleirin ja yöunien jälkeen kotimatka oli valmis alkamaan. Takana oli 12 hiihtopäivää.

Lähdössä huiputtamaan Perriertoppenia.

Kuten kaikilla pidemmillä reissuilla on jo muodostunut perinteeksi, sairastuin 3. hiihtopäivän kohdalla sitkeään hengitystieinfektioon. Myös muutama muu retkikuntalainen koki saman kohtalon. Oma tautini jatkui tasaisen tappavana aina loppumetreille Pyramideniin asti. Etenkin alkupuolikkaan 8-9-legin hiihtopäivät meinasivat käydä ylivoimaisiksi sinuiitin puskiessa limaisen yskän seuralaiseksi. Duactilla douppaamalla pitkiksi venyneistä päivistä kuitenkin selvittiin ja myokardiitilta vältyttiin. Joku kysyikin yskän jatkuessa jo toista viikkoa, montako päivää sairaana voi hiihtää. Retkikunnan lääkärinä virallinen kannanottoni oli tietenkin jo pelkän myokardiittiriskin vuoksi "ei päivääkään". Jäätiköltä on kuitenkin paha lähteä poiskaan, ellei evakuoiduksi tuleminen kiinnosta, eikä ylimääräisille taukopäiville ole aikataulussa tilaa. Vaihtoehdoksi jäi siis jatkaa hiihtämistä.

Ensimmäinen köysistö laskeutumassa Perriertoppenin huippuharjanteella.

Olimme seuranneet Suomesta satelliitilla välitettyjen viestien avulla toisen suomalaisen retkikunnan liikkeitä, joten odotimme törmäävämme heihin jäätiköllä. Aamun sarastaessa 6.4. tyhjensimme Newtontoppenin kätkön ja lähdimme nousemaan navakassa vastatuulessa Russebreenin jäätikköä kohti. Lounasaikaan mennessä toista retkikuntaa ei ollut vielä näkynyt, joten aloimme jo epäillä, etteivät reittimme risteäkään. Lounaan jälkeen lähdimme laskeutumaan Russebreenia alas ja hetken hiihdeltyämme horisonttiin ilmaantui neljä ihmishahmoa isojen ahkioidensa kanssa. Niistä yhden päällä liehui Suomen lippu. 

Suomalaisten yhteisleiri.

Suomalaisiin hiihtäjiin törmääminen keskellä valtavaa jäätikköä oli sen verran erikoinen sattumus, että päätimme jättää päivän hiihdot sikseen ja perustaa yhteisen leirin. Kuten Suomen Arktisen Klubin puheenjohtaja Pete Mäkelä jäätikölle viestitti, kyseessä ei kuitenkaan ole ensimmäinen suomalaisten retkikuntien kohtaaminen Huippuvuorilla. Ensimmäinen tapahtui tapahtui 16.4.2009, kun Kari ”Vaiska” Vainion johtama rekikunta kohtasi Perrietoppenilta laskeutuessaan vuorelle nousemassa olevan Reissu Petejen retkikunnan. Illalla Vaiska oli siirrättänyt oman retkikuntansa leirin parin kilometrin päähän toisen porukan leirin viereen. Ja olipa tuossa kohtaamisessa mukana myös eräs tuttu nimi: nimittäin Reissu Petejen retkikintaan kuulunut Eero Oura, joka lieneekin ainoa Huippuvuorilla ”tuplakohdannut” henkilö.

Telttabileet käynnissä. Kuva Jaakon kamerasta.

Camp Finlandiaksi ristityssä leirissä seisoi pian komeassa muodostelmassa kuusi telttaa. Illan ohjelmaan kuului tietenkin telttabileet, joiden paikaksi valikoitui luontevasti leirin pienin teltta. Yhteensä 12 henkilöä sulloutui neljän hengen Hillebergin Saitariksen sisätelttaan. Eero osallistui bileisiin absidin puolella leppoisasti istuskellen. Aiemman kohtaamisen telttabileet olivat kenties vielä muistissa. Tunnelma sisäteltan puolella oli nimittäin erittäin tiivis ja asennot vähemmän ergonomisia, joten ei aikaakaan, kun yksi toisensa jälkeen siirtyi Eeron seuraksi absidin puolelle. Ilmapiiri oli lämminhenkinen, juttu luisti ja naurua riitti. Tarjoiluna toimi minttukaakao ja popcornit.

Laiva on lastattu hiihtoretkikunnalla.

Aamu sarasti aurinkoisena. Leirin purun jälkeen otettiin retkikuntien yhteiskuva, minkä jälkeen seurueet lähtivät hiihtämään vastakkisiin suuntiin. Verlegenhukenin retkikunta suuntasi kohti pohjoista valtavien ahkioidensa kanssa edessään vielä yli 3 viikkoa hiihtoa. Itse lähdimme laskeutumaan jäätiköltä kohti Pyramidenin hylättyä kaivoskaupunkia, jonka saavutimme kolme päivää myöhemmin. Pyramidenissa korkattiin ensimmäiset oluet moneen viikkoon ja päästiinpä maistelemaan myös Pyramiden-vodkaa borssikeiton kyytipoikana. Pikaisen aavekaupunkiin tutustumiskierroksen jälkeen matka jatkui hiihtämällä Pyramidenin edustalla sijaitsevalle merijään reunalle, jolta nousimme meidät takaisin Longyearbyenin kuljettaneeseen laivaan. Longyearbyeniin saavuttaessa takana oli 18 päivää ja vajaat 300 kilometriä hiihtoa Arktiksella.

Iso kiitos hienosta reissusta koko retkikunnalle ja etenkin oman telttakuntamme kahdelle muulle osapuolelle, Juhalle ja Fridalle!