torstai 17. marraskuuta 2016

Kilimanjaro 2016


Kilimandšaro on 6010 metriä korkea lumipeitteinen vuori, jota sanotaan Afrikan korkeimmaksi. Sen läntinen huippu on nimeltään Masai 'Ngaje Ngai', Jumalan huone. Läntisen huipun lähistöllä on kuivunut ja jäätynyt leopardin raato. Kukaan ei ole selittänyt, mitä leopardi oli etsimässä niin korkealta.

Näin kerrotaan Ernest Hemingwayn 1930-luvulla julkaistussa Kilimandšaron lumet -novellikokelman nimikkonovellissa, jonka siskoni sai matkalukemiseksi isältämme. Lähde osoittautui epäluotettavaksi. Kilimanjaron korkeimman huipun, Uhuru Peakin, korkeudeksi ilmoitetaan nykyään 5895 metriä. Tansaniassa sijaitseva vuori huiputettiin ensimmäisen kerran vuonna 1889 saksalaisen geologi Hans Meyerin ja itävaltalaisen Ludwig Purtschellerin toimesta. Tuohon aikaan huiputus oli huomattavasti nykyistä vaativampi projekti, olihan huippu pysyvän lumipeitteen verhoama. Nykyään ilmastonmuutoksen runtelema jäätikkö peittää enää pienen osan vuoresta, joten huipulle pääsee helposti sulaa polkua pitkin vaeltamalla. Kilimanjaro onkin tänä päivänä erittäin suosittu "kiipeily"kohde, jonka huipulle nousee joka vuosi tuhansia turisteja. Suomalaisilla on keskeinen asema Kilimanjaron nykyisen vaelluskulttuurin synnyssä, sillä Suomen Ladun kehitysyhteistyöhanke 90-luvulla oli aktiivisesti mukana pääreitin rakentamisessa ja peruskorjauksessa.

Näkymä Kilimanjarolle Rongain varrelta.
Koska kyseessä oli pikkusiskoni ensimmäinen korkean paikan vaellus, päätimme lähteä reissuun osana Matkatoimisto Aventuran suomalaista ryhmää. Matkanjohtajana reissulla toimi Suomen ylivoimaisesti kovimpiin naisvuorikiipeilijöihin lukeutuva Anne-Mari Hyryläinen, joka on kiipeilyuransa varrella huiputtanut useampia kasitonnisia Everest mukaan lukien. Operaattorin valintaamme vaikutti etenkin se, että Aventura on yksi harvoista Rongai-reittiä huiputukseen käyttävistä suomalaisista matkanjärjestäjistä. Rongai on huomattavasti rauhallisempi kuin esimerkiksi turistivirroistaan tunnettu "Coca Cola -reitti" Marangu. Reitti on myös erinomainen vasta-alkajille maltillisen nousutahdin puolesta, jolloin akklimatisoitumiselle jää enemmän aikaa ja vuoristotaudin oireiden riski vähenee. Reitin kenties hienoin puoli on kuitenkin se, ettei sinne ole rakennettu Marangun tavoin vaellusmajoja, vaan majoittuminen tapahtuu teltoissa. Jokaisen leirin yhteydestä löytyy kuitenkin kiinteät huussit, jotka yllättivät positiivisesti siisteydellään.

Second Cave -leiri 3450 m.

Matkamme alkoi Keniasta, josta jatkoimme autokyydillä Tansanian puolelle vaellusreitin alkupisteeseen Nalemoru Gatelle reilun 2000 metrin korkeuteen. Alkumatka vaellettiin tukahduttavassa helteessä sademetsän ja myöhemmin matalien pensaiden luonnehtimassa maisemassa. Etenimme 150-600 vertikaalimetrin päivävauhtia kohti kaukana siintävää Kilimanjaroa. Kasvillisuusraja ylitettiin viidentenä vaelluspäivänä, jonka myötä myös lämpötila laski siedettävälle tasolle. Maisemat olivat upeat, eikä Rongai pettänyt odotuksia myöskään luvatun rauhallisuuden osalta: törmäsimme reitin varrella vain kahteen muuhun vaellusporukkaan. Rauhan rikkoi ainoastaan epävireinen siskoskuoromme, joka tapaili oppaan johdolla paikallisia laulelmia vaelluksen lomassa. Melusaasteen ohella vaelluksen nautinnollisuutta vähensi myös joka paikkaan tunkeutuva hiekkapöly. Tuuli ja askeleet nostivat polulta ilmaan valtavan tomupilven, jonka ansiosta kaikki varusteet ja paljaana olleet ihoalueet olivat vaelluspäivän päätteeksi paksun pölykerroksen peitossa. Onneksi saimme joka ilta leirissä käyttöömme saavillisen lämmintä pesuvettä. 

Kilimanjaron tomut.
Yhdeksän hengen suomalaistiimimme huipulle viemiseen oli varattu massiivinen 36 ihmisen henkilökunta. Joukkoon mahtui muun muassa neljä opasta, kokki sekä kantajia. Henkilökunta hoiti kaiken leirin pystytyksestä ruuan valmistukseen. Ruoka oli heittämällä parasta, mitä olen yhdelläkään aiemmalla vuorireissullani saanut. Jokaiseen ateriaan kuului muun muassa loistava alkukeitto, salaatti ja tuoreita hedelmiä. Ruoka oli niin hyvää, ettei tällä kertaa edes yleensä viimeistään 4000 metrin tienoilla iskevä ruokahalun menetys muodostunut ongelmaksi. Illallisella tuli santsattua vielä ylimmässäkin leirissä.




Auringonlasku leirissä.

Viiden päivän vaelluksen jälkeen saavuimme yläleiriin School Hutin kupeeseen 4750 metrin korkeuteen. Huiputtamaan lähdettiin heti seuraavana yönä puolenyön jälkeen. Yö oli kirkas ja tyyni, mutta lämpötila reilusti pakkasen puolella. Polku mutkitteli ylös jyrkkää kivistä rinnettä kohti ylhäällä siintävää Gilman's Pointia. Suurimmalla osalla porukasta alkoi viimeistään tässä vaiheessa olla ongelmia korkean ilma-alan kanssa. Taisipa siskotyttökin oksentaa kertaalleen aamupalan polunvarteen, mutta jatkoi sitten sitkeästi ylöspäin. Synkimpinä hetkinä motivaatiota ammennettiin palauttamalla mieleen se tosiasia, että jopa Mikko Alatalo (kesk.) on aikoinaan noussut Kilimanjaron huipulle. Itselleni alkusyksyn Perun reissu taisi antaa vielä akklimatisoitumisetua, sillä jalka tuntui nousevan lähes yhtä hyvin kuin merenpinnantasolla, eikä korkeutta muutenkaan juuri aistinut. Yöunet olivat tosin jääneet parina edellisenä yönä vähäisiksi. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui tällä kertaa kylmyys, koska olin laittanut tyhmyyttäni vain yhdet sukat ja yhden kerraston kuorivaatteiden ja untsikan alle ("ei täällä Afrikassa nyt niin kylmä voi olla"). Jokaiselle Kilimanjarolle suuntaavalle tehtäköön täten selväksi, että siellä on kylmä.


Kädenlämmittimien asennusta Gilman's Pointilla juuri ennen auringonnousua.

Neljän tunnin nousun jälkeen molempien jalkojen tunto nilkasta alaspäin oli paennut, mutta taivaanrannassa näkyi jo lupaava oranssi kajo. Kokemus on osoittanut, että sormet ja varpaat kestävät yllättävän hyvin ilman pahempia paleltumia muutaman tunnin tunnottomuuden, joten en ollut erityisen huolissani. Kylmin hetki on yleensä juuri ennen auringonnousua. Kun aurinko sitten nousee, se alkaa lämmittää todella nopeasti. Näin kävi tälläkin kertaa. Kuuden tunnin pimeässä ylämäkeen kävelyn jälkeen saavuimme Gillman's Pointille 5685 metriin juuri sopivasti ihailemaan auringonnousua. Reitin jyrkin ja vaativin osuus oli takana. Lämpötila nousi nopeasti ja vartissa jalkojen tuntokin oli palautunut.

Auringonnousu.

Jäljellä oli enää parisataa metriä loivaa nousua itse päähuipulle Uhuru Peakille. Etenimme rauhalliseen tahtiin kraaterin reunaa seurailevaa loivaa polkua ylemmäs. Jäätikön reuna näkyi kaukana alhaalla ja oli vaikea kuvitella sen joskus ulottuneen huipulle asti. Vähän ennen kello kahdeksaa edessä näkyi kuvista tuttu kyltti ja hetken päästä seisoimmekin Afrikan korkeimmassa kohdassa. Osalla porukasta alkoi tässä vaiheessa olla niin pahoja vuoristotaudin oireita, ettemme voineet jäädä huipulle erinomaisesta kelistä huolimatta pidemmäksi aikaa, vaan lähdimme kiirehtimään alas. Laskeuduimme pölyistä Marangu-reittiä pitkin Horombo Hutin lähistölle, jonne pystytettiin vielä viimeinen leiri. Seuraavana päivänä laskeutuminen jatkui vaelluksen päätepisteeseen Marangu Gatelle. Takanamme oli 7 vaelluspäivää, joskin näytimme joka paikan peittävän pölykerroksen ansiosta siltä kuin olisimme harhailleet vähintään kuukauden erämaassa.

Huiputuskaljat Marangu Gatella.

Reissu oli kokonaisuudessaan todella onnistunut ja yli puolet porukastamme pääsi huipulle. Vain muutamalle tuli vakavampia vuoristotaudin oireita, mutta niistäkin selvittiin onneksi säikähdyksellä. Sisko selvisi koitoksesta suvereenisti ja osoitti sitkeytensä huiputuspäivänä. Akklimatisoituminen vaikutti onnistuneen erittäin hyvin. Pidän tätä todisteena siitä, että Rannikoiden kantaisät ovat kotoisin jostain korkealta.

Kiitokset vaellusporukalle hienosta reissusta!

Siskon kanssa Kilin huipulla.

4 kommenttia:

  1. Kiitos, hieno kirjoitus ja kuvat ja todella upeaa oli lukea myös muista Kilimanjaroon verrattuna hurjista reissuistasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eila! Ei tämä Kilimanjarokaan silti mikään läpihuutojuttu ollut :)

      Poista