Nepal Vol 2: Lähestyminen ja Mera Peak

Langtagnin kansallispuistossa tehdyn akklimatisoitumisvaelluksen jälkeen lepäilin Kathmandussa muutaman päivän ennen lentoa Luklaan ja uudestaan vuorille suuntaamista. Kokoonnuimme retkikuntamme kanssa lähtöä edeltävänä iltana Kathmandussa ja kävimme illallisella porukalla. Baruntse-tiimiimme kuului kaikkiaan 12 eri puolilta maailmaa tulevaa kiipeilijää (Itävalta, Saksa, Australia, Irlanti, Britannia, Kiina ja Uusi-Seelanti). Lisäksi mukana oli kolme pelkästään Mera Peakin akklimatisoitumisnousullemme osallistuvaa eurooppalaista laskijaa, joiden tavoitteena oli laskea alas Meran 6-tonniselta huipulta. Porukka oli pääosin kokenutta ja muutamalla oli takana useampia seiska- ja kasitonnisia Everest mukaan lukien. Olin jälleen porukan nuorin, ja vaikka vanhimmat olivat jo pitkälti yli 60-vuotiaita, tulin heti hyvin juttuun kaikkien kanssa.

Aloitimme viisi viikkoa kestävän reissumme lentämällä Kathmandusta pienkoneella Luklan vuoristokaupunkiin 2800 metriin, joka toimii useimpien Himalajan kiipeilyretkikuntien aloituspisteenä. Muun muassa Everestin ja Ama Dablamin retkikunnat aloittavat matkansa juuri Luklasta. Tiet Nepalissa ovat huonoja tai niitä ei ole ollenkaan, joten pidemmät matkat kuljetaan lentokoneella tai helikopterilla. Esimeriksi Luklaan ei edes kulje teitä. Luklassa jouduimme jumittamaan yhden yön, koska suurin osa tavaroistamme ei saapunut paikalle sään muututtua liian pilviseksi lentoliikenteelle. Lukla sijaitsee vuorten keskellä, joten on varsin yleistä, etteivät lennot pääse operoimaan päiväkausiin pilvisellä säällä. Esimerkiksi ensimmäisellä Nepalin matkalla 2014 jumitimme Luklassa vajaan viikon reissun päätteeksi ennen kuin otimme 500 dollarin helikopterikyydin Kathmanduun.

Luklan lentokenttä, jota sanotaan maailman vaarallisimmaksi lyhyen kiitotien ja vuoristosijainnin takia.

Tiimi Baruntsen perusleirissä.

Onneksi seuraava aamu sarasti kirkkaana ja suurin osa tavaroistamme saapui aamulennolla perille. Ainoastaan laskuporukan sukset puuttuivat, koska lentoyhtö oli jostain syystä linjannut, ettei niitä saa kuljettaa koneessa. Laskijat olivat lievästi sanottuna raivona. Retkikunnan johtajamme Dani onnistui lopulta järjestämään kuljetuksen maata pitkin niin, että sukset kulkivat autolla siihen asti, kun teitä riitti. Lopun matkaa Luklaan ja siitä eteenpäin sukset kulkivat kantajan kyydissä, joka yritti ottaa meidät kiinni ennen Mera Peakille saapumista. Jännitysnäytelmä huipentui lopulta siihen, että sukset saavuttivat meidät vain päivää ennen Mera Peakin yläleiriin nousua.

Kuten Nepalin kiipeilyretkikunnissa yleensäkin, kiipeilevien sherpojen ja kokin lisäksi tiimiimme kuului parikymmentä kantajaa, joiden tehtävänä oli kuljettaa satoja kiloja ruokaa, telttoja sekä kiipeilyvarusteita Luklasta Baruntsen perusleiriin. Jakkihärkiä ei Hinkun laakson puolella voida käyttää reitin vaikeakulkuisuuden vuoksi, vaan kaikki tavarat oli saatava perille miesvoimin.

Lähestymismarssi Baruntselle tehtiin samaa reittiä pitkin kuin kaksi vuotta aiemmalla Mera Peakin reissullani Zhartwa La -solan yli. Jopa leiripaikkamme olivat täysin samat kuin viimeksi. Aiempaa reissuun verrattuna lähestyminen tehtiin tosin tuplanopeudella: viimeksi vietimme pari yötä akklimatisoitumassa lähes jokaisessa kylässä matkan varrella. Nyt pidimme ensimmäisen vapaapäivän vasta yläleiriä edeltävässä kylässä Kharessa. Lähestyminen Khareen kestikin vain 6 päivää viimekertaisen parin viikon sijaan.

Thukding (3300 m).

Koska vauhti oli huomattavasti viime kertaa nopeampi, akklimatisoitumisvaellus tuli todella tarpeeseen. Lähes kaikki porukasta olivat aloittaneet ottamaan korkeaan ilma-alaan sopeutumista nopeuttavaa Diamox-lääkitystä jo Luklassa. Summit Climbin yleinen ohje nimittäin oli, että Diamoxia tulisi käyttää koko reissun ajan heti alusta alkaen. Itse olen lähtökohtaisesti Diamoxin ja muiden doping-aineiden käyttöä vastaan, ja onneksi muutama muukin päätti olla käyttämättä lääkitystä. Päätöksestä ei koitunut haittaa, koska en saanut reissun aikana minkäänlaisia vuoristotaudin oireita ja saturaatiot pysyttelivät vielä yli 5000 metrin korkeudessakin yli 90 lukemissa.

Diamoxin käyttö herätti matkan varrella paljon keskustelua niin puolesta kuin vastaan. Telttakaverini Clare, sisätautilääkärikollega ja yksi eniten arvostamistami kiipeilijöistä, sai kuitenkin hyvillä perusteluillaan asenteeni Diamoxia kohtaan hieman pehmenemään, joten kokeilin lopulta itsekin testimielessä yhden tabletin Kharessa. Sain seurauksena vuorokauden kestäneen ortostaattisen hypotension. Kaikille lääkitys ei siis sovi, joten suosittelen harkitsemaan kahdesti, ennen kuin lähtee korkealle lääkityksen voimalla.

Polku Thaktorista alas  Khoteen.

Reitti Luklasta Khareen kulki pienten sherpakylien läpi ylös-alas sahaten. Jo kolmantena vaelluspäivänä noustiin Zhartwa La -solan yli 4600 metriin. Tämän jälkeen laskeuduimme jyrkästi alas laakson pohjalle Khoteen 3500 metriin vain noustaksemme parin päivän päästä takaisin 4800 metriin Khareen. Akklimatisoitumisen ja palautumisen kannalta ylös-alas sahailu oli tietenkin vain hyväksi. Maisemat olivat vähintään yhtä huikeat kuin viime kerralla, mutta vaeltajia oli liikenteessä selvästi enemmän. Kyliin oli noussut uusia teetupia ja siellä täällä näkyi rakennustyömaita. Everestin puoleen verrattuna poluilla oli toki tyhjää. Teetupien sijaan majoituimme koko matkan teltoissa, joten saimme muutenkin olla pääosin omassa rauhassamme.

Zhartwa Lan sola (4600 m).

Khote (3500 m). Takana kauimmaisena Mera Peakin huippu.

Kuudentena vaelluspäivänä saavuimme Khareen, jossa pidimme ansaitun lepopäivän. Vapaapäivä kului lepäilyn ohella kiinteiden köysien nousua viereisessä rinteessä treenaillen. Suunnitelmana oli nousta Kharen vieressä sjaitseva 6460-metrinen Mera Peak akklimatisoitumisnousuna ennen Baruntsen perusleiriin suuntaamista. Itse olen huiputtanut Meran jo vuonna 2015, joten en hakenut sille tällä kertaa ollenkaan kiipeilylupaa, nousu kun ei ole erityisen mielenkiintoinen ja akklimatisoidun yleensä muutenkin hyvin. Säästin myös mukavasti reissun kokonaishinnasta jättämällä Mera Peakin väliin. Suunnitelmissa oli kuitenkin nousta nukkumaan ja akklimatisoitumaan yläleiriin 5800 metriin saakka.

Lepopäivän aikana sääennustukset alkoivat muuttua huolestuttavaan suuntaan ja huipulla puhaltavien tuulien ennustettiin nousevan lähipäivinä erittäin koviksi. Retkikuntamme päättikin skipata yleensä välipysäkkinä toimivan Mera Peakin perusleirin 5300 metrissä ja nousta suoraan yläleiriin 5800 metriin ennen seuraavan yön huiputusta. Kilometrin vuorokausinousu ja vieläpä ennen huiputusta oli varsin kunnianhimoinen tavoite, yli 3000 metrin korkeuksissa suositellaan nimittäin nousemaan maksimissaan 300 metriä vuorokaudessa. Aavistelin ongelmia olevan luvassa.

Khare (4800 m). Takana Mera Peak (6460 m).

Leiri Kharessa.

Nousupäivä yläleiriin oli rankka ja saavuimme perille vasta illan hämärtyessä. Listasin aiemmin Mera Peakin yläleirin hienoimmaksi paikaksi, jossa olen leiriytynyt, eikä se pettänyt tälläkään kertaa. 5800 metriin jäätikön keskellä sijainneen kiviseinämän kylkeen pystytetystä leiristä avautui hieno maisema Himalajan loputtomuuksiin jatkuvalle vuorijonolle. Etenkin auringonlaskun aikaan näkymät olivat henkeäsalpaavat. Yläleiri oli vaelluspolkujen tavoin huomattavasti viime kertaa ruuhkaisempi. Viimeksi leirissä majoittui lisäksemme ainoastaan yksi soolokiipeilijä, mutta tällä kertaa isoja kiipeilyseurueita oli useampia ja kapealle kallionkielekkeelle oli survottu yhteensä parikymmentä telttaa.

Everest Mera Peakin yläleiristä (5800 m) katsottuna.

Auringonlasku Meralla.

Jo seuraavan yönä muut aloittivat nousunsa huipulle. Kaksi Baruntse-tiimin jäsenistä oli kuitenkin niin huonossa hapessa edellisen päivän nousun jäljiltä, että päätti siirtää huiputukseen seuraavaan yöhön luvatuista kovista tuulista huolimatta. Myös yksi laskijoista jätti suksensa yläleiriin vuoristotautioireiden vuoksi, mutta päätti silti lähteä yrittämään ylös. Itse käänsin onnellisena kylkeä telttakaverini Claren vetäessä kiipeilykenkiä jalkaan otsalampun valossa. Kello oli vain hieman yli keskiyön ja tuuli paiskoi teltan seiniä pahaenteisesti. Olin harvinaisen tyytyväinen saadessani jatkaa unia muiden suunnatessa pimeään yöhön edessään tuntikausien nousu hyytävässä pakkasessa.

Aamu Mera Peakin yläleirissä.

Heräsin kahdeksan aikoihin aamulla Claren palatessa huipulta leiriin. Hän kertoi olleensa ensimmäisenä huipulla ja osan porukasta olevan vielä matkalla ylös. Aamupalan aikana väsyneitä kiipeilijöitä alkoikin saapua leiriin tasaisena virtana. Ainoastaan suksensa leiriin jättänyt laskija puuttui. Hän saapui lopulta useampi tunti muiden jälkeen sherpojen taluttamana ja sekavan oloisena. Dani tunnisti heti tilanteen vakavuuden ja antoi aivoödeeman hoidoksi deksametasonia ja lisähappea. Hetken aikaa näytti siltä, että edessä olisi reissun ensimmäinen helikopterievakuointi (joita tulisimme näkemään vielä useita), mutta happi helpotti oireita sen verran, että evakuoiminen alemmas Khareen onnistui sherpojen avustamana. Alas laskeutuminen onneksi auttoi ja sairastunut oli lopulta kävellyt omin jaloin takaisin Luklaan.

Tapaus olkoon opetuksena, ettei valmiiksi vuoristotaudin oireista kärsivän pidä ikinä lähteä yrittämään ylöspäin. HACE:n (high altitude cerebral edema) kuolleisuus on 40 prosentin luokkaa, joten on silkkaa typeryyttä vaarantaa henkensä niin merkityksettömän asian kuin vuorenhuipun takia. Ja vaikka oma henkikulta ei olisikaan arvokas, vaarantaa evakuoinnin armoille tieten tahtoen heittäytyvä henkilö pahimmassa tapauksessa myös muiden turvallisuuden, harvan moraali kun sallii jättää huonoon kuntoon ajautuneen kanssakiipeilijän kuolemaan lumipenkkaan. Olen nähnyt aivan liian monta kertaa ihmisen tulevan alas vuorelta kannettuna, vaikken ole kiipeillyt edes yhdelläkään kasitonnisella. On tilanteita, joissa asiaan ei pysty itse vaikuttamaan, mutta usein riski otetaan tietoisesti. Tällä kertaa oli tuuria, mutta mitä jos lisähappi ja lääkkeet eivät olisi auttaneet? Ja kopteri ei olisi pystynyt lentämään paikalle pilvisen sään vuoksi päiväkausiin?

Hyvästeltyämme kotimatkansa aloittavat Mera Peak -tiimiläiset laskeuduimme perusleiriin 5300 metriin. Kaksi yläleiriin jäänyttä kiipeilijää yritti huipulle vielä seuraavan yönä, mutta kova tuuli pakotti heidät kääntymään jo muutaman tunnin kuluttua. Odottelimme heidän laskeutumistaan perusleirissä, jonka jälkeen vaellus kohti Baruntsea oli valmis alkamaan.

Nepal Vol 3: Baruntse »

Nepal Vol 1: Langtang ja Gosaikunda

"The reports of my death are greatly exaggerated." Eräs blogini lukija tiedusteli somessa, olenko mahdollisesti kuollut vuorilla blogini hiljaiselon jatkuttua jo pari kuukautta. Vaikka Nepalin matkastani muodostui hieman aiottua dramaattisempi, selvisin hengissä ja olen ollut Suomessa jo useamman viikon. Lienee siis korkea aika avata reissua myös täällä blogin puolella.

Kuusiviikkoisen Nepalin matkani pääkohteena oli 7-tonninen Baruntse, johon päädyin hieman vahingossa Cho Oyu -retkikunnan peruuntumisen myötä. Ennen Baruntselle suuntaamista tein akklimatisoitumisvaelluksen Langtangin kansallispuistoon kaverini Elinan kanssa. Vaikka valtaosassa Nepalin kansallispuistoja voi vaeltaa myös omatoimisesti, päätimme ottaa oppaan, koska esimerkiksi majoituksien hankkiminen ja kyytien järjestäminen on huomattavasti helpompaa paikallisoppaan kanssa. Palkkasimme oppaan Kathmandusta Alpine Adventure Clubin kautta. Nepalissa toimii valtava määrä erilaisia trekkausfirmoja, joiden tasossa on paljon vaihtelua. Adventure Clubia voin kuitenkin suositella: järjestelyt toimivat ja opas puhui hyvää englantia (mikä ei Nepalissa ole lainkaan itsestäänselvyys).

Bussin odottelua Kathmandussa.

Aloitimme matkan ottamalla bussin Kathmandusta vaelluksen lähtöpisteeseen Dhunchen vuoristokylään 2000 metriin. Vaikka ajomatkaa oli vain reilut 100 kilometriä, upposi siihen lopulta reilut kuusi tuntia. Alkumatkasta jännitystä matkantekoon toi Nepalin kaoottinen liikennekulttuuri ruuhkineen, kun taas vuoristoon noustessa tie oli paikoin huuhtoutunut sadekauden vaikutuksesta pois lähes kokonaan. Mukavuutta ei myöskään lisännyt nepalilaiseen tyyliin käytäviä myöten täyteen ahdettu bussi. Loppumatkasta käytäväpaikalla matkustanut paikallinen käytännössä makasi päälläni, mikä ei oikein miellyttänyt reiluun henkilökohtaiseen tilaan tottunutta suomalaista. Selvisimme kuitenkin lopulta kohteeseen ja yöunien jälkeen olimme valmiit aloittamaan vaelluksen.

Langtangin kansallispuisto sijaitsee Nepalin ja Tibetin rajalla Kathmandun pohjoispuolella. Langtang on huomattavasti rauhallisempi esimerkiksi Everestin ja Annapurnan alueisiin verrattuna. Länsimaalaisia turisteja olikin sesongista huolimatta liikenteessä huomattavan vähän. Valtaosa vaeltajista oli paikallisia tai intialaisia, mikä selittynee sillä, että Langtangissa sijaitsee hindujen pyhä paikka Gosaikundan järvi. 4380 metrissä sijaitseva Gosaikunda oli myös oma pääkohteemme. Langtang on ihanteellinen kohde myös luontokuvaajille, koska siellä asuu useita harvinaisia eläinlajeja, kuten kultapanda ja lumileopardi.

Ensimmäinen päivä kuljettiin pääosin sademetsässä trooppisessa lämpötilassa. Sää oli niin kuuma ja tyyni, että hiki nousi pintaan jo pelkästään paikallaan seisoessa. Olo olikin melko tukala jyrkästi ylöspäin nousevaa polkua helteessä kulkiessa. Onneksi ylempänä lehtimetsän muuttuessa havupuuvyöhykkeeksi lämpötila laski pikkuhiljaa siedettävämmäksi.

Polku sademetsässä.

Reilun 1300 nousumetrin vaelluspäivän päätteeksi saavuimme Sing Gompan kylään 3300 metriin. Viihtyisästä kylästä avautui hieno maisema alla olevaan laaksoon. Etenkin auringonlaskun ihailuun paikka oli mitä ihanteellisin. Kylässä sijaitsi myös erinomaista jakkijuustoa valmistava juustotehdas, jossa kävimme tutustumiskäynnillä.

"Kukkaiskylä" Sing Gompa.

Seuraavana päivänä matka jatkui kauniiden havumetsien lomassa nousevaa polkua puurajan yläpuolelle Laubarina Yakiin 3700 metriin. Matkalla saatiin myös ensimmäiset näkymät ympäröiville Himalajan lumihuipuille. Vuoden 2015 maanjäristys aiheutti erityisen paljon tuhoja Langtangin alueella. Jälkiä oli edelleen nähtävissä. Dhunchessa valtaosa taloista oli uusia ja rakennustyömaita oli edelleen käynnissä. Laubarinassa siellä täällä näkyi maanjäristyksen tuhoamien rakennusten raunioita.

Maanjäristyksessä romahtanut talo Laubarina Yakissa. Ylemmässä kuvassa romahtanut temppeli.

Teetuvassa vietetyn yön jälkeen jatkoimme kohti Gosaikundaa. Matkalla ihailimme kaukaisuudessa siintäviä Annapurnaa ja Manaslua. Polku kiemurteli jyrkässä rinteessä ja paikoin alas avautuvaa pudostusta oli useampi sata metriä. Lopulta saavuimme turkoosivetisen Gosaikundan rannalle, jonka viereiseen teetupaan asetuimme majoittumaan ja akklimatisoitumaan yöksi.

Polku Gosaikundalle.

Alkuvaellus sujui ilman sopeutumisongelmia, mutta Gosaikundalla 4380 metrissä korkeuden alkoi jo aistia. Alkavaa päänsärkyä ja etovaa oloa alkoi tuntua muutaman tunnin perillä olon jälkeen, joten tilasimme valtavan kokoisen teepannun ja aloitimme ankaran nestetankkauksen. Tämä onneksi auttoi ja lähdimme vielä iltakävelylle Gosaikundan ympäri. Viileästä kelistä johtuen emme uskaltautuneet hindujen tavoin uimaan, mutta pesimme sentään kädet pyhällä vedellä.

Seuraavana päivänä vaelsimme takaisin Dhuncheen samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Päätimme kävellä koko paluumatkan yhteen soittoon ilman välille majoittumista. Päivästä tuli pitkä ja saavuimme Dhuncheen vasta illan hämärtyessä. Jalkalihakset olivat hieman jumissa 2400 metrin alamäkeen kävelyn jälkeen. Seuraavana päivänä ajelimme takaisin Kathmanduun majoituttuamme yön Dhunchessa.

Gosaikunda lake.

Langtang osoittautui hienoksi vaelluskohteeksi etenkin sieltä puutuvien turistivirtojen vuoksi. Khumbun laakson turistihelvetissä pujottelun jälkeen tätä osaa todella arvostaa. Maisema Langtangissa oli myös huomattavasti vaihtelevampi kuin Everestin alueella, jossa pysytellään pääosin 3000 metrin yläpuolen karuissa vuoristomaisemissa. Langtangissa pystyi neljässä päivässä kokemaan kaikki kasvillisuusvyöhykkeet trooppisesta sademetsästä puuttomaan vuoristoon.

Paluumatkalle Kathmanduun otimme jeeppikyydin aiemmasta bussimatkasta traumatisoituneena. Elina lähti jo seuraavan päivänä vaeltamaan Manaslu Circuitille, kun taas itse jäin lepäilemään pariksi päiväksi Kathmanduun ennen Baruntse-retkikuntamme kokoontumista ja takaisin vuorille suuntaamista.

Nepal Vol 2: Lähestyminen ja Mera Peak »

Nepaliin

Rukouslippuja kuolleiden vuorikiipeilijöiden muistopaikalla Lobuchen lähellä.

Jos pitäisi sanoa yksi paikka, joka jokaisen ihmisen pitäisi nähdä edes kerran elämässään, sanoisin Himalajan vuoristo. Kävin vaeltamassa ensimmäistä kertaa Nepalissa valmistujaismatkallani vuonna 2014 ja rakastuin Himalajaan heti. Muistan elävästi lentomatkan Kathmandusta maailman vaarallisimmaksi lentokentäksi sanottuun Luklaan, kun pilvipeitteen raoista alkoi ensimmäistä kertaa puskea läpi lentokoneen yläpuolelle kurottautuvia valkeita lumihuippuja. Oli hienoa nähdä omin silmin maailman korkeimmat vuoret, joista oli aiemmin lukenut vain kirjoista.

Buddha-stupa Khumbun laaksossa. Himalajalla rukouslippuja on kaikkialla, etenkin korkeissa paikoissa.

Iltajoogat Mera Peakin perusleirissä 5300 metrissä.

Nepalista on tullut sittemmin muutaman vaellusreissun myötä yksi lempipaikoistani maailmassa. Ensimmäisellä reissulla vaelsimme Khumbun laakson läpi Mount Everestin perusleiriin ja huiputimme 5500 metrin korkuisen vaellushuipun Kala Pattharin. Toinen Nepalin matka vuotta myöhemmin suuntautui Hinkun laaksoon 6400-metriselle Mera Peakille. Etenkin Hinkun laakson puoli rauhallisine sherpa-kylineen teki vaikutuksen, kun taas Everestin pääreitin varrella turistivirtoja ja palveluita on enemmän. Tällä kertaa kohteena on 7162-metrinen Baruntse, joka sijaitsee lähellä Mera Peakia. Lähestymismarssi tehdään jälleen Hinkun laakson puolelta ja pois palataan Everest-trekiltä tuttua reittiä sherpojen pääkaupungin Namche Bazaarin kautta.

Mount Everest kuvattuna Kala Pattharin huipulta.

Tyypillinen sherpa-kylä Khote (3500 m).

Alkuperäisenä suunnitelmanani oli toteuttaa tänä vuonna keskeisin vuorikiipeilyyn liittyvistä tavoitteistani eli nousta yli 8000 metriin. Kohteeksi olin päättänyt maailman kuudenneksi korkeimman vuoren Cho Oyun Tiibetissä. Matka oli jo maksettu, kiipeilykumppani löydetty ja lennot ostettu. Toukokuun lopussa Tiibetistä kantautui kuitenkin yllättäen tieto, että Kiinan viranomaiset ovat sulkeneet Tiibetin puolen reitit kasitonnisille, eikä kiipeilylupia myönnetä. Taustalla arvellaan olleen länsimaisten kiipeilijöiden hölmöilyt Everestillä tänä keväänä. Syksyn kiipeilysuunnitelmat piti siis laittaa uusiksi. Baruntse sopi aikatauluun, joten päätin lähteä sinne.

Khumbun vaellusreiteillä riittää korkeita riippusiltoja, joilla kulkevat kaikki ihmisistä jakkihärkiin.

Paikallinen kantaja. Takana Everest.

Teemme alkuun kaverini Elinan kanssa viikon akklimatisoitumisvaelluksen Langtangin kansallispuistossa, jonka jälkeen edessä on muutama lepopäivä Kathmandussa. Tämän jälkeen lennän Luklaan, josta alkaa kolmisen viikkoa kestävä lähestymismarssi vuoriston halki Baruntsen perusleiriin 5300 metriin. Kahden yläleirin avulla tehtävään huiputukseen on varattu aikaa reilu viikko. Lopuksi vaelletaan vielä viikon verran takaisin Luklaan. Varasin reissun loppuun lisäksi muutamia palautumispäiviä Kathmandun lämmössä ennen Suomeen paluuta.

Lento Delhin kautta Kathmandun vilinään lähtee tänään, joten blogi hiljenee nyt pariksi kuukaudeksi. Operaattorina matkalla toimii Summit Climb. Retkikunnan kuulumisia voi lukea uutissivulta:
https://www.summitclimb.com/news/recent/baruntse-mera-news/

Lemmenjoen ruska

Lapissa Inarin ja Kittilän alueella sijiatseva Lemmenjoki on Suomen suurin kansallispuisto. Lemmenjoki tunnetaan etenkin kullastaan ja alueella harjoitetaan vielä tänäkin päivänä ammattimaista kullankaivantaa. Asiaan tosin on tulossa muutos vuonna 2020, jolloin uusi kaivoslaski kieltää koneellisen kullankaivuun kansallispuistossa. Vaikka olen asustellut Lemmenjoen kupeessa Inarissa ja Utsjoella useamman talven, Lemmenjoki on ollut ainoana Lapin kansallispuistona itseltäni vielä käymättä. Syyslomalla päätimmekin suunnata Kittilässä asuvan kaverini Lauran kanssa vaeltamaan viikoksi Lemmenjoelle.

Kullan ensimmäinen löytöpaikka Lemmenjoella.

Morgamojan Kultalan autiotuvan sauna.

Aloitimme reissun Njurgulahdesta. Alkupäivät kuljimme merkattuja polkuja pitkin Ravadasjärven kautta kullakaivajien tukikohtana aikoinaan toimineeseen Morgamojan Kultalaan. Merkattuja polkuja Lemmenjoella on vain 60 kilometriä. Suurin osa kansallispuistosta on erämaata.

Vaikka vaeltajia ja kullankaivajia kuljettaneet reittiveneet olivat lopettaneet kauden ajot tulopäivänämme, vaeltajia oli liikenteessä pääreitillä reilusti ja autiotuvissa riitti ruuhkaa. Kolmantena vaelluspäivänä kahlasimmekin Lemmenjoen itäpuolelle ja nousimme ylös tunturiin kulkemaan omia reittejämme. Kunnollisen ylityspaikan etsintä tuotti alkuun vaikeuksia, mutta löytyi lopulta puolisen kilometriä Kultahaminasta etelään. Erämaaosan puolella oli rauhallista: törmäsimme kolmen päivän aikana ainoastaan mönkijällä liikkuneeseen poromieheen koirineen.

Morgam-Viibuksen rinteessä.

Avotunturin tuulilta suojautumista.

Alhaalla laaksossa sää oli lämmin ja kostea, mutta ylhäällä avotunturissa kävi kova viima ja lämpötila laski öisin pakkasen puolelle. Yhtenä päivänä satoi myös lunta. Ylempänä pääsimme kuitenkin nauttimaan komeista maaruskan sävyistä, kun taas alhaalla jokivarressa kunnnon ruska oli vasta alkamassa. Huiputimme neljä tunturia: kansallispuiston korkeimman tunturin 600-metrisen Morgam-Viibuksen, Poikkipään, Ravadaspään ja Joenkielisen.

Ravadaspäällä.

Reissun päätteeksi laskeuduimme alas jokilaaksoon Ravadaspään rinnettä pitkin ja ylitimme Lemmenjoen Härkäkosken kohdalta kaapeliveneellä. Viimeiset yöt majoituimme Ravadasjärven autiotuvalla ja teltassa pääreitin varrella. Tulomatkalla Ravadaksella majoittuessamme tupa oli täynnä ja pihallakin useampi teltta pystyssä. Nyt saimme majoittua tuvan toisella puolella kahdestaan. Sesonki alkoi siis olla ohi.

Laskeutumassa Ravadaspäältä.

Mustikoita ja puolukoita riitti.

Vaellusmatkaa kertyi reilut 80 kilometriä. Lemmenjoki nousi heti omissa kirjoissani hienoimpien kansallispuistojen listan kärkipäähän. Etenkin ylhäältä tunturista jokilaaksoa ja ympärille avautuvaa tuntureiden halkomaa jylhää erämaata ihaillessa mieleen nousi Alaskan maisemat, ehkä osaltaan samantyylisen kultahistoriankin vuoksi. Sää oli pääsääntöisesti hyvä, ruska etenkin ylempänä tunturissa parhaassa loistossaan ja tulipa reissulla koettua myös talven ensilumi! Ensi talvena suunniteilla onkin jo hiihtovaellus Lemmenjoelle kunhan palailen Inariin vuodenvaihteessa.

Mäkitreeniä tuli viikon aikana mukavasti ja kunto tuntuu olevan kohdillaan Himalajan reissua varten. Nyt palautteluviikon viettoon ennen ensi viikolla edessä olevaa Nepaliin lähtöä.

Suomen luonnon hienous

Riisitunturin kansallispuisto, huhtikuu 2013.

Suomi 100 -juhlavuoteen on kuulunut iänikuisen sotien muistelun ohella myös ilahduttavan paljon Suomen luonnon esillenostoa. Esimerkiksi neljä kertaa kuluneena vuonna järjestetyt Suomen luonnon päivät erilaisine tapahtumineen motivoivat ihmisiä lähtemään ulkoilmaan ja viettämään yön ulkona telttaillen. Elokuussa Suomesta tuli myös maailman ensimmäinen maa, jossa luonto sai oman liputuspäivän, olkoonkin että kyseessä oli vain kertaluontoinen liputus. Ohessa muutamia asioita, joita olen erityisesti oppinut arvostamaan Suomen luonnossa maailman vaelluspolkuja kierrettyäni.

Paistunturin erämaa, heinäkuu 2016.

Pyhä-Luoston kansallispuisto, syyskuu 2014.

Monipuolisuus. Etenkin vuodenaikojen vaihtelu. Suomen sijainti suhteessa päiväntasaajaan on optimaalinen, koska saamme nauttia neljästä selvästi toisistaan poikkeavasta vuodenajasta. Kesät ovat pääsääntöisesti lämpimiä, syksyt sateisia ja ruskan värittämiä, talvet lumisia ja keväät kuivia ja aurinkoisia. Olisi melko tylsää asua lähellä päiväntasaajaa vaikkapa Afrikassa, jossa ainoastaan sadekausi rytmittää vuotta. Tai Arktiksella, jossa shortsikelit ovat jopa Suomen kesää epätodennäköisempiä. Myös valon määrän vaihtelut, ääripäinään Lapin kaamos ja yötön yö, lisäävät Suomen luontoon hienon ominaispiirteensä.

Suomeen mahtuu myös valtavasti erilaisia kasvillisuusvyöhykkeitä ja maastonmuotoja etelän saaristomaisemista Käsivarren korkeisiin avotuntureihin. Me vuorillaliikkujat jaksamme tietenkin aina valittaa Suomen vuorien puutetta, mutta huonomminkin voisi olla! Esimerkiksi viime vuonna valtaosa Denalin kiipeilytimimme jäsenistä tuli Alankomaista, jossa porukka joutui mäkien ja lumen puuttuessa treenaamaan ahkionvetoa päivä toisensa jälkeen tasaisella hiekkarannalla autonrenkaan kanssa. Näytti melko kurjalta touhulta verrattuna omiin treenimaastoihini Kaldoaivin lumisilla avotuntureilla.

Urho Kekkosen kansallispuisto, helmikuu 2017.

Kaldoaivin erämaa, maaliskuu 2016.

Urho Kekkosen kansallispuisto, huhtikuu 2017.

Puhtaus. Suomen luonnon puhtaus on ehkä maailman pahin klisee, mutta ei tarvitse mennä kuin pari kilometriä itärajan yli alkaakseen kaivata puhdasta metsämaisemaa, jota ei ole kuorrutettu siellä täällä lojuvilla muovipusseilla ja roskakasoilla. Kuolan niemimaalla rikkikaivosten ympäristö happosateiden tuhoamine metsineen ei ole kaunis näky. Vaikka Suomestakin löytyy Talvivaaransa, Suomen luonto on pääsääntöisesti puhdasta ja luonnonsuojeluun suhtaudutaan vakavasti. Ihmisillä on korkea moraali ja vaelluspolkujen varrelta löytyy harvoin roskia. Monissa kehitysmaissa, kuten Perussa ja Nepalissa, kunnollisen jätehuollon puute näkyy valitettavasti myös vaellusreittien kunnossa. Ulkomaan vieraita jaksaa myös aina hämmästyttää, että Suomessa pystyy juomaan vettä suoraan tunturipurosta ilman vedenpuhdistustablettien kanssa säätämistä.

Turvallisuus. Muistan elävästi viime kesäisen fiiliksen, kun suuntasin vaeltamaan Kevolle palattuani Alaskasta. Se tunne, kun ei joutunut olemaan jatkuvasti varuillaan harmaakarhujen vuoksi, kuljettamaan taskussa bear spray -pulloa ja pitämään meteliä kulkiessaan karhujen säikyttämiseksi! Onhan Suomessakin toki karhuja, mutteivat ne ole vaarallisuudessaan verrattavissa Alaskan grizzlyihin. Puhumattakaan Huippuvuorten jääkarhuista! Karhuvaaran vuoksi pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella ei pysty liikkumaan lainkaan ilman asetta. Viimevuotisella Huippuvuorten hiihtoreissulla jonon viimeisenä hiihtäminen herättikin aina yhtä paranoidiset tunnelmat ja taakse tuli vilkuiltua melko tiheään. Kotiin palattua osasi arvostaa sitä, että tunturissa pystyi hiihtelemään ilman jatkuvaa varuillaan oloa, kivääriä ja teltan ympärille viriteltäviä karhulankoja.

Koitajoki, itsenäisyyspäivän aamu 2016.

Toki Suomestakin löytyy suurpetoja ja etenkin Itä-Suomessa asia herättää paljon tunteita. Olen itsekin tänä syksynä törmännyt ainakin suteen ja karhuun Pohjois-Karjalan vaaroilla liikkuessani. Karhun kohdalla lähdin kyllä vastakkaiseen suuntaan melko liukkaasti, mutten kuitenkaan pidä suurpedon hampaisiin joutumista Suomen luonnossa niin suurena uhkana, että rajoittaisin sen vuoksi liikkumistani tai alkaisin kantaa asetta mukanani jokaisella metsälenkillä.

On hienoa liikkua luonnossa ilman, että tarvitsee pelätä myöskään tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä tai muita luonnonkatastrofeja. Esimerkiksi Islannin laavakentillä vaeltaessa mieleen nousi väistämättä maankuoren alla kytevän vulkaanisen toiminnan aiheuttamat riskit. Alaskassa Sewardissa merenrannoilla oli ohjekylttejä, kuinka toimia tsunamin iskiessä. Nepalissa taas maanjäristyksien mahdollisuus on lisännyt reissuihin oman jännityksensä. Toissavuotisella Mera peakin reissullamme aiemmin samana vuonna tapahtuneen maanjäristyksen jäljet olivat vielä selvästi nähtävissä ja moni aiemmalta vaellukselta tuttu rakennus oli tuhoutunut. Serbian tietyillä alueilla merkattujen vaelluspolkujen ulkopuolelle ei sen sijaan suositella poistumaan sodanaikaisten miinojen vuoksi. Toki Suomestakin löytyy yhä säännöllisesti talvi- ja jatkosodan räjähteitä, mutta tapaturmat ovat harvinaisia.

Kevon luonnonpuisto, heinäkuu 2016.

Suomen asema yhtenä maailman turvallisimmista maista näkyy myös siinnä, ettei Suomen luonnossa liikkuessa tarvitse pelätä muita ihmisiä. Esimerkiksi Perussa jouduimme jättämään Wilcahuanin arkeologisille raunioille suunnitellun akklimatisoitumisvaelluksen väliin alueella tapahtuneiden asellisten ryöstöjen vuoksi. Suomen luonnossa on ainakin tähän asti voinut kulkea yksin ilman pelkoa ryöstetyksi tai pahoinpidellyksi tulemisesta, pitää autiotupien ovet huoletta yön auki ja jättää tavaransa leiriin vartioimatta lähitunturia huiputtamaan lähtiessään. Luontoon hakeutuva porukka koostuu pääosin "kunnon ihmisistä", eikä kriminaaleilla liene intressejä lähteä varta vasten ryöstämään vaeltajia syrjäisille poluille, rinkoissa kun harvoin edes kannetaan mitään arvotavaraa.

Suomenkin luonnossa on toki vaaransa. Lumivyöryt ovat mahdollisia kotimaammekin tuntureilla. Myrskytuulet voivat puhaltaa avotunturissa päiväkausia ja pakkaset laskea parhaimmillaan -40 asteeseen. Vasta toissatalvena hiihtovaeltaja kuoli Urho Kekkosen Kansallispuistossa eksyttyään. Luontoa täytyy siis ymmärtää kunnioittaa ja elää sen ehdoilla.

Kaldoaivin erämaa, maaliskuu 2016.

Nyt Lappiin! Suunnitelmissa on tehdä viikon vaellus Inarissa Lemmenjoella ennen Himalajalle suuntaamista.