Lemmenjoen ruska

Lapissa Inarin ja Kittilän alueella sijiatseva Lemmenjoki on Suomen suurin kansallispuisto. Lemmenjoki tunnetaan etenkin kullastaan ja alueella harjoitetaan vielä tänäkin päivänä ammattimaista kullankaivantaa. Asiaan tosin on tulossa muutos vuonna 2020, jolloin uusi kaivoslaski kieltää koneellisen kullankaivuun kansallispuistossa. Vaikka olen asustellut Lemmenjoen kupeessa Inarissa ja Utsjoella useamman talven, Lemmenjoki on ollut ainoana Lapin kansallispuistona itseltäni vielä käymättä. Syyslomalla päätimmekin suunnata Kittilässä asuvan kaverini Lauran kanssa vaeltamaan viikoksi Lemmenjoelle.

Kullan ensimmäinen löytöpaikka Lemmenjoella.

Morgamojan Kultalan autiotuvan sauna.

Aloitimme reissun Njurgulahdesta. Alkupäivät kuljimme merkattuja polkuja pitkin Ravadasjärven kautta kullakaivajien tukikohtana aikoinaan toimineeseen Morgamojan Kultalaan. Merkattuja polkuja Lemmenjoella on vain 60 kilometriä. Suurin osa kansallispuistosta on erämaata.

Vaikka vaeltajia ja kullankaivajia kuljettaneet reittiveneet olivat lopettaneet kauden ajot tulopäivänämme, vaeltajia oli liikenteessä pääreitillä reilusti ja autiotuvissa riitti ruuhkaa. Kolmantena vaelluspäivänä kahlasimmekin Lemmenjoen itäpuolelle ja nousimme ylös tunturiin kulkemaan omia reittejämme. Kunnollisen ylityspaikan etsintä tuotti alkuun vaikeuksia, mutta löytyi lopulta puolisen kilometriä Kultahaminasta etelään. Erämaaosan puolella oli rauhallista: törmäsimme kolmen päivän aikana ainoastaan mönkijällä liikkuneeseen poromieheen koirineen.

Morgam-Viibuksen rinteessä.

Avotunturin tuulilta suojautumista.

Alhaalla laaksossa sää oli lämmin ja kostea, mutta ylhäällä avotunturissa kävi kova viima ja lämpötila laski öisin pakkasen puolelle. Yhtenä päivänä satoi myös lunta. Ylempänä pääsimme kuitenkin nauttimaan komeista maaruskan sävyistä, kun taas alhaalla jokivarressa kunnnon ruska oli vasta alkamassa. Huiputimme neljä tunturia: kansallispuiston korkeimman tunturin 600-metrisen Morgam-Viibuksen, Poikkipään, Ravadaspään ja Joenkielisen.

Ravadaspäällä.

Reissun päätteeksi laskeuduimme alas jokilaaksoon Ravadaspään rinnettä pitkin ja ylitimme Lemmenjoen Härkäkosken kohdalta kaapeliveneellä. Viimeiset yöt majoituimme Ravadasjärven autiotuvalla ja teltassa pääreitin varrella. Tulomatkalla Ravadaksella majoittuessamme tupa oli täynnä ja pihallakin useampi teltta pystyssä. Nyt saimme majoittua tuvan toisella puolella kahdestaan. Sesonki alkoi siis olla ohi.

Laskeutumassa Ravadaspäältä.

Mustikoita ja puolukoita riitti.

Vaellusmatkaa kertyi reilut 80 kilometriä. Lemmenjoki nousi heti omissa kirjoissani hienoimpien kansallispuistojen listan kärkipäähän. Etenkin ylhäältä tunturista jokilaaksoa ja ympärille avautuvaa tuntureiden halkomaa jylhää erämaata ihaillessa mieleen nousi Alaskan maisemat, ehkä osaltaan samantyylisen kultahistoriankin vuoksi. Sää oli pääsääntöisesti hyvä, ruska etenkin ylempänä tunturissa parhaassa loistossaan ja tulipa reissulla koettua myös talven ensilumi! Ensi talvena suunniteilla onkin jo hiihtovaellus Lemmenjoelle kunhan palailen Inariin vuodenvaihteessa.

Mäkitreeniä tuli viikon aikana mukavasti ja kunto tuntuu olevan kohdillaan Himalajan reissua varten. Nyt palautteluviikon viettoon ennen ensi viikolla edessä olevaa Nepaliin lähtöä.

Suomen luonnon hienous

Riisitunturin kansallispuisto, huhtikuu 2013.

Suomi 100 -juhlavuoteen on kuulunut iänikuisen sotien muistelun ohella myös ilahduttavan paljon Suomen luonnon esillenostoa. Esimerkiksi neljä kertaa kuluneena vuonna järjestetyt Suomen luonnon päivät erilaisine tapahtumineen motivoivat ihmisiä lähtemään ulkoilmaan ja viettämään yön ulkona telttaillen. Elokuussa Suomesta tuli myös maailman ensimmäinen maa, jossa luonto sai oman liputuspäivän, olkoonkin että kyseessä oli vain kertaluontoinen liputus. Ohessa muutamia asioita, joita olen erityisesti oppinut arvostamaan Suomen luonnossa maailman vaelluspolkuja kierrettyäni.

Paistunturin erämaa, heinäkuu 2016.

Pyhä-Luoston kansallispuisto, syyskuu 2014.

Monipuolisuus. Etenkin vuodenaikojen vaihtelu. Suomen sijainti suhteessa päiväntasaajaan on optimaalinen, koska saamme nauttia neljästä selvästi toisistaan poikkeavasta vuodenajasta. Kesät ovat pääsääntöisesti lämpimiä, syksyt sateisia ja ruskan värittämiä, talvet lumisia ja keväät kuivia ja aurinkoisia. Olisi melko tylsää asua lähellä päiväntasaajaa vaikkapa Afrikassa, jossa ainoastaan sadekausi rytmittää vuotta. Tai Arktiksella, jossa shortsikelit ovat jopa Suomen kesää epätodennäköisempiä. Myös valon määrän vaihtelut, ääripäinään Lapin kaamos ja yötön yö, lisäävät Suomen luontoon hienon ominaispiirteensä.

Suomeen mahtuu myös valtavasti erilaisia kasvillisuusvyöhykkeitä ja maastonmuotoja etelän saaristomaisemista Käsivarren korkeisiin avotuntureihin. Me vuorillaliikkujat jaksamme tietenkin aina valittaa Suomen vuorien puutetta, mutta huonomminkin voisi olla! Esimerkiksi viime vuonna valtaosa Denalin kiipeilytimimme jäsenistä tuli Alankomaista, jossa porukka joutui mäkien ja lumen puuttuessa treenaamaan ahkionvetoa päivä toisensa jälkeen tasaisella hiekkarannalla autonrenkaan kanssa. Näytti melko kurjalta touhulta verrattuna omiin treenimaastoihini Kaldoaivin lumisilla avotuntureilla.

Urho Kekkosen kansallispuisto, helmikuu 2017.

Kaldoaivin erämaa, maaliskuu 2016.

Urho Kekkosen kansallispuisto, huhtikuu 2017.

Puhtaus. Suomen luonnon puhtaus on ehkä maailman pahin klisee, mutta ei tarvitse mennä kuin pari kilometriä itärajan yli alkaakseen kaivata puhdasta metsämaisemaa, jota ei ole kuorrutettu siellä täällä lojuvilla muovipusseilla ja roskakasoilla. Kuolan niemimaalla rikkikaivosten ympäristö happosateiden tuhoamine metsineen ei ole kaunis näky. Vaikka Suomestakin löytyy Talvivaaransa, Suomen luonto on pääsääntöisesti puhdasta ja luonnonsuojeluun suhtaudutaan vakavasti. Ihmisillä on korkea moraali ja vaelluspolkujen varrelta löytyy harvoin roskia. Monissa kehitysmaissa, kuten Perussa ja Nepalissa, kunnollisen jätehuollon puute näkyy valitettavasti myös vaellusreittien kunnossa. Ulkomaan vieraita jaksaa myös aina hämmästyttää, että Suomessa pystyy juomaan vettä suoraan tunturipurosta ilman vedenpuhdistustablettien kanssa säätämistä.

Turvallisuus. Muistan elävästi viime kesäisen fiiliksen, kun suuntasin vaeltamaan Kevolle palattuani Alaskasta. Se tunne, kun ei joutunut olemaan jatkuvasti varuillaan harmaakarhujen vuoksi, kuljettamaan taskussa bear spray -pulloa ja pitämään meteliä kulkiessaan karhujen säikyttämiseksi! Onhan Suomessakin toki karhuja, mutteivat ne ole vaarallisuudessaan verrattavissa Alaskan grizzlyihin. Puhumattakaan Huippuvuorten jääkarhuista! Karhuvaaran vuoksi pääkaupungin Longyearbyenin ulkopuolella ei pysty liikkumaan lainkaan ilman asetta. Viimevuotisella Huippuvuorten hiihtoreissulla jonon viimeisenä hiihtäminen herättikin aina yhtä paranoidiset tunnelmat ja taakse tuli vilkuiltua melko tiheään. Kotiin palattua osasi arvostaa sitä, että tunturissa pystyi hiihtelemään ilman jatkuvaa varuillaan oloa, kivääriä ja teltan ympärille viriteltäviä karhulankoja.

Koitajoki, itsenäisyyspäivän aamu 2016.

Toki Suomestakin löytyy suurpetoja ja etenkin Itä-Suomessa asia herättää paljon tunteita. Olen itsekin tänä syksynä törmännyt ainakin suteen ja karhuun Pohjois-Karjalan vaaroilla liikkuessani. Karhun kohdalla lähdin kyllä vastakkaiseen suuntaan melko liukkaasti, mutten kuitenkaan pidä suurpedon hampaisiin joutumista Suomen luonnossa niin suurena uhkana, että rajoittaisin sen vuoksi liikkumistani tai alkaisin kantaa asetta mukanani jokaisella metsälenkillä.

On hienoa liikkua luonnossa ilman, että tarvitsee pelätä myöskään tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä tai muita luonnonkatastrofeja. Esimerkiksi Islannin laavakentillä vaeltaessa mieleen nousi väistämättä maankuoren alla kytevän vulkaanisen toiminnan aiheuttamat riskit. Alaskassa Sewardissa merenrannoilla oli ohjekylttejä, kuinka toimia tsunamin iskiessä. Nepalissa taas maanjäristyksien mahdollisuus on lisännyt reissuihin oman jännityksensä. Toissavuotisella Mera peakin reissullamme aiemmin samana vuonna tapahtuneen maanjäristyksen jäljet olivat vielä selvästi nähtävissä ja moni aiemmalta vaellukselta tuttu rakennus oli tuhoutunut. Serbian tietyillä alueilla merkattujen vaelluspolkujen ulkopuolelle ei sen sijaan suositella poistumaan sodanaikaisten miinojen vuoksi. Toki Suomestakin löytyy yhä säännöllisesti talvi- ja jatkosodan räjähteitä, mutta tapaturmat ovat harvinaisia.

Kevon luonnonpuisto, heinäkuu 2016.

Suomen asema yhtenä maailman turvallisimmista maista näkyy myös siinnä, ettei Suomen luonnossa liikkuessa tarvitse pelätä muita ihmisiä. Esimerkiksi Perussa jouduimme jättämään Wilcahuanin arkeologisille raunioille suunnitellun akklimatisoitumisvaelluksen väliin alueella tapahtuneiden asellisten ryöstöjen vuoksi. Suomen luonnossa on ainakin tähän asti voinut kulkea yksin ilman pelkoa ryöstetyksi tai pahoinpidellyksi tulemisesta, pitää autiotupien ovet huoletta yön auki ja jättää tavaransa leiriin vartioimatta lähitunturia huiputtamaan lähtiessään. Luontoon hakeutuva porukka koostuu pääosin "kunnon ihmisistä", eikä kriminaaleilla liene intressejä lähteä varta vasten ryöstämään vaeltajia syrjäisille poluille, rinkoissa kun harvoin edes kannetaan mitään arvotavaraa.

Suomenkin luonnossa on toki vaaransa. Lumivyöryt ovat mahdollisia kotimaammekin tuntureilla. Myrskytuulet voivat puhaltaa avotunturissa päiväkausia ja pakkaset laskea parhaimmillaan -40 asteeseen. Vasta toissatalvena hiihtovaeltaja kuoli Urho Kekkosen Kansallispuistossa eksyttyään. Luontoa täytyy siis ymmärtää kunnioittaa ja elää sen ehdoilla.

Kaldoaivin erämaa, maaliskuu 2016.

Nyt Lappiin! Suunnitelmissa on tehdä viikon vaellus Inarissa Lemmenjoella ennen Himalajalle suuntaamista.